Sydän löi pum, pum, pum 30.9.2006 19.47 | si27 | Yleistä, Elämää, Rakkaus Jestas, äsken meni sydän sellaista volttia… Poikamme raaputti ässä arvan ja tuli sanomaan, että 100 000e voitto tuli. Siinä hytäkässä, olin jo suunnitellut ne uudet huonekalut jotka pyörivät mielessä koko ajan, että mitä kaikkea tarvisikaan ja voisiko lapsen voitolla niitä edes ostaa, ja eihän 11v voi voittoa antaa, se on tallennettava ja annettava käyttöoikeus 18 vuotiaana. Tarkistin lapun monta kertaa, ja oli se 10 sanaa 100 000e. No,sitten paljasti, että ei tullutkaan ja oli raaputtanut sitten hieman lisää hämätäkseen äiti parkaa, jonka sydän jo löi pum, pum, pum… nuorimman arpa juuri tarkastuksessa, keskimmäinen reissussa ja onhan lotto vielä… Ei silleen, ei nyt mikään ahneus päällä kuitenkaan. Sainhan tänään jo paljon, haimme sen tv-tason… nyt on samaa sarjaa kuin sohvapöytä, vielä kun vitriinin saisi samaa, niin alkaa mami hymyilemään, pääsee noista vanhoista ”kaluista” eroon . Kävimme miehen kanssa ihan kahden kesken hakemassa sen, kävimme vähän kaupoillakin, ja oli erittäin mukavaa välillä kaksinkin olla reissussa. Nuorin oli mummulla ja papalla ja vanhin tätinsä kanssa liikenteessä. sekä minulla että miehelläni on 16 vuotiaat sisaret, minulla veli ja miehelläni sisko puoli, joten vanhin poikamme liikkuu enon ja tädinkin kanssa kovasti… Miehelläni on myös 19 vuotias veli puoli, menossa tammikuussa armeijaan, muistan kun hän oli 10 kk vanha kun aloimme seurustelemaan ja oma toinen veljeni täytti tänään 30 vuotta… Olimme heillä synttäreillä, hänen avovaimonsa on 19 vuotias ja heillä on 1v3kk ikäinen tyttö, joka on meidän kummityttömme… Kun hän syntyi ja minusta tuli ekaa kertaa siis täti, enpä tiennyt mitään hienompaa asiaa, lapsi on niin rakas, ettei uskoa voisi. Tänäänkin hän taas ilahdutti olemassa olollaan niin kovasti minua. Kun kummityttömme syntyi, muistan kuinka sydäntä musertavalta tuntuikaan seurata tämän nuoren perheen arkea, aluksi hieman jännitinkin, kun lapsen äiti oli niin nuori, täytti vasta 18 vuotta… Mutta, uskomaton nuori äiti on tämä ihminen, en osaa sanoin kuvailla kuinka äidillinen, huolehtivainen ja pitää lapsestaan niin hyvää huolta. Tunnen äärettömän suurta ylpeyttä ja iloa että heillä on mennyt hyvin. Ja kuinka rakkaita he ovatkaan kaikki kolme minulle. Tuntuu oudolta, että veljeni toden totta täytti jo 30 vuotta… Jotenkin kun miettii, että niin se aika vaan toden totta menee, ihan hirveän hurjaa vauhtia… Onnea hänelle vielä kerran! Kohta saunomaan, täti päättikin sitten jäädä yöksi meille, ei tule taloon ”lapsi vajautta” vai voiko noita enää kutsua lapsiksi, näitä 16 vuotiaita murkkuloita… Ps. Nuorimman arpa ei voittanut… joten ei tarvitse sydämen pompottaa niin kovasti. Perjantai 29.9.2006 12.32 | si27 | Yleistä, Elämää, Koti Kiva, taas on perjantai, kauheaa vauhtia nämä viikot menee, kohtahan sitä on 50 vuotias tätä menoa… Meillä on ollut lasten kanssa urheilukisaa tuossa eilen, oli oikein mukavaa, pienetkin siellä niin kovin mukana omalla painollaan, ja aikuisetkin innostuimme kovasti urheilemaan, vaikka maitohapollehan siinä heti menee Eilen istuin vanhempaintoimikunnan kokouksessa, olen keskimmäisen tyttömme luokan varajäsen… siinä vierähti vain tunti, ja saatiin jotain hyvää ideaakin aikaiseksi. Tänään pitää viedä keskimmäinen lapsi Espooseen yökylään ystävälleen, huominen päivä menee autossa, haemme vihdoinkin uuden tv-tason, ja sitten taas jatkuu tuo sänkyruljanssi, nyt sitten puretaan pojankin sänky ja vihdoin se meidän sänky, ja luulisin että seiniäkin kaatuu… Mies sanoi tuossa yksi päivä, että ” ei kai me kuitenkaan sitä vanhaa sänkyä sitten enää kasata” olin aivan yllättynyt kun luulin, että sille se rakkaampi on, eli täytyy alkaa selaileen huonekalukuvastoja. Kiva kun keskimmäinen pääsee yökyläilyyn, viime viikonloppuna hän oli ystävän luona myös yötä, ja pienin neiti oli viimeksi kummitädillään Helsingissä, oli ensimmäinen kerta, ja voi, se oli niin iloinen ja mukava yökyläily, tyttö puhuu siitä jatkuvasti, kummitädillä on kaksi ihanaa koiraa, joita sitten sai hoitaa ja se olikin tosi tärkeää. Kyllä nuo kummit vain lapsille on todella tärkeitä, ei lapsen kanssa tarvitse kauhean ihmeellistä tehdä, pako vain täältä kodistakin joskus on ihanaa vaihtelua, pääsee sisaruksistakin hetkeksi eroon ja tästä arjen rutiinista. ( Vaikka totesi poikamme, kun pienin oli poissa ja palasi kotiin, että ”mun oli jo hiukka ikävä tuota pikkunaamaa” . Joten jos kummit luette (KIITOS!!) että olette olemassa Ja mielestäni se on vanhemmillekkin sellaista erilaista aikaa, kyllä se vaikuttaa kun yksi lapsi puuttuu, se vaikuttaa ainakin meillä niin paljon, että enemmin saamme mieheni kanssa kahden keskistä aikaa, vaikka me olemme kyllä aina saaneet sitä ihan tarpeeksi, me vain otamme sitä, ja itse en edes kamalasti moista kaipaa. Lapset vaan on niin suuri osa meidän elämää sillätavalla että en kyllä hirveästi niistä tarvitse eroa, kerran viikossa tapahtuva jooga riittää mainiosti. Silloinkin kun tulee kotiin, on sellainen vastaanotto, kuin olisi ollut viikon erossa, sitä se on kun harvoin on poissa lastensa luota. Luin eilen ”Me lehdestä ” aika hyvän artikkelin ”korkkiruuvi puhe tekee miehen hulluksi” on muuten erittäin hyvä teksti. Kannattaa lukea. On kummallista parisuhteilua, joka kyllä joillakin pareilla on äärettömän vaikeaa… Olen joskus miettinyt, että kuinka jotkut saavatkin sen olemaan niin vaikeaa… Tekstissä puhuttiin juuri siitä, kuinka vaimo on marttyyri ja haluaisi että mies auttaa ym. mutta ei puhu asiasta, vaan olettaa… Kovin tyypillistä. Omassa parisuhteessa olen pitänyt avointa keskustelua juuri erittäin tärkeänä. Eikä meillä kyllä paljon ristiin ajatellakkaan… Joten mukavaa parisuhteilu viikonloppua! Älkää harrastako korkkiruuveilua! Viikatemies 26.9.2006 12.54 | si27 | Elämää Viikatemies on seurannut minua pari päivää, onnistumatta. Perjantaina kuljin autolla, josta oli bensaletku katkennut, onneksi vain pienen reissun. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä… niin, emme onneksi ehtineet purkaamaan sitä sänkyämme ja asettumaan alakertaan tai käytävään… Se alakerta olisi ollut erittäin paha juttu. Juttu nimittäin menee näin. Torstaina yläkerran toisesta palohälyttimestä loppui patteri ja jos olisimme tulleet alakertaan, niin voi olla että tätä perhettä ei enää olisikaan… Heräsin su-ma yönä klo:3:00, nukuin muutenkin erittäin huonosti. Menin vessaan ja näin lasten nukkumahuoneessa valon, menin katsomaan, niin vanhimman lamppu oli kaatunut hänen sänkyyn ja lakana oli todella kuuma. Eli alakerrassa jos olisimme nukkuneet, en olisi yöllä siellä käynyt. Mitä olisikaan voinut tapahtua, olisiko lamppu voinut sytyttää lakanan palamaan? Aivan kamala ajatuskin… Mutta onni onnettomuudessa… Eli, kyllä nuo palohälyttimet vain ovat ihan äärettömän tärkeitä, ja varsinkin patterin kera… Muuten on alkava viikko alkanut hyvin, viikatemies on siirtynyt johonkin… Olimme lasten kanssa elokuvissa tänä aamuna ja eilen oli jooga, ja kyllä taasen tekikin hyvää… Nyt on hoitolapset päiväunilla ja mamilla kahvitauko, mutta se meneekin tässä nyt… Isommat omat koulussa ja oma nuorin lähti kaverille, aika outoa, näen hänet vasta sitten 18:00 aikaan… Täällä on hiljaista, kaikki tuhisee tuossa ihan vieressä, aika hieno hetki, hiljainen musiikki soi ja näppäinten ääni vaan kuuluu…Taidan hörpätä vielä sen cappucinon Käytävä romantiikkaa ja vanha sänky 24.9.2006 15.39 | si27 | Elämää, Koti Nyt se sitten alkaa… meiltä lähtee makuuhuone. Se vintin remontti laajenee, ja meillä ei ole miehen kanssa makkaria, aika kenkku juttu. Lapset nukkuvat nyt vanhassa huoneessaan, kaikki kolme. Siitä tulee sitten se meidän makkari, mutta nyt kun pitää päästää purkailemaan seiniä ym, niin nyt on sitten purettava meidän sänky, joka muuten ei ole mikä tahansa sänky. Kun alettiin seurustelemaan 18½ vuotta sitten, olimme seurustelleet n. vuoden, niin mieheni meni ostamaan huoneeseensa parivuodetta, jotta myös minä pääsisin heille yöksi. Kunpa olisin sillon valinnut paremmin, nimittäin se sänky on meillä yhä… totta… siinä on kaikki kullannuppumme laitettu alulle, siinä on siis tapahtunut niiin paljon… Ja hyvin on toiminnut Joten, eihän sitä varmasti voi edes vaihtaa. Joskus 5 vuotta sitten oli kamala hinku uuteen sänkyyn, mutta se vain jäi, miksi vaihtaa, kun sänky on niin tukeva kuin vain voi olla, mäntysänky, perussänky… Päätimme, nyt kun se puretaan, niin sitten se kootaan takaisin uuteen elämään, kuitenkin, se sama sänky. Mutta nyt kun haluan antiikin valkoista yläkertaan, ja meidän makkariin, niin tuo rumilus ei sellaisenaan voi meitä enää palvella, joten kappaleet menee nyt hiontaan ( sen on pakko olla mun homma) mieheni ei kyllä kerkeä, sitten se saa uuden ilmeen, ja kas, vanha sänky hoitaa taas hommansa… On se vaan niin rakas, ja ei ihme, onhan se ”palvellut” meitä jo kauan. Pääsee nyt osa-aika eläkkeelle hetkeksi. Muttas entäs meidän makuukammarielämä, mieheni haluaisi alakerran vedettävään vuodesohvaan nukkumaan, tämän ajan, mutta minä haluan meidän yläkerran käytävään… Se on kyllä niin kapea, ettei kaksi patjaa mahdu vierekkäin, mutta eiköhän siihen jotakin keksi, tuo meidän vanha sänky kun on niin kamalan leveä, olisikin niin mukava nukkua toisen vieressä ihan kiinnikkäin saas nähdä onnistuuko moinen… Entäpä seksi siinä patjalla, käytävällä, kolme lasta ihan lähellä, vaikka kyllähän moni nukkuu samassa huoneessakin ja se homma toimii. Mutta, meille vaikka lapset ovat kaikki, niin samaan huoneeseen nukkumaan me ei olla niitä koskaan otettu. Se huone on meidän ja voipi sanoa, että parisuhde on toiminnut kaikilta osin… Ainakin olen käynyt viime viikolla osteopaatilla ja hieronnassa, että olo on mahdottoman vetreä ja notkea nukkua nyt sitten missä hyvänsä, kun en ole mikään prinsessa ihminen, jolla pitäisi olla niin paksu patja, ettei herne tuntuisi, ei nimittäin mene hernekkään nenään noin niinku yleensäkään kovin helposti. Vaikka kyllähän eräs tuttavani minua prinsessaksi väittääkin. Väite on kyllä hyvin kaukaa haettu. Sain muuten sitten eilen paljon aikaiseksi, sisustus vaihtui olohuoneessa, vetäisin kaikki tavarat pois, ja asetin ihan uuteen uskoon, nyt nuo vanhat huonekalutkin taas ehkä edes hieman hivelee silmää… Mutta uudet kyllä hankin ihan pian. Ja omenat porisivat mehumaijassa, ja voih, omien puiden satoa on nyt sitten yli 20 litraa mehuina… Miten terveellistä, ja itseasiassa oli hirmun mukavaa tehdä sitä mehua, se tuoksu huumasi suorastaan porukan talossa, sellainen niin mukava vanhan ajan tunnelma virittäytyi taloon. Illalla vielä laitettiin saunan jälkeen tuikut olohuoneen pöydälle, niin oli niin mahtavan rento olo koko perheen kesken. Tänään kävin ostamassa lyhtyjä ulos omenapuiden oksille, tunnelmaa, tunnelmaa. En koskaan myönnä olevani tunteellinen enkä romantiikko, mutta, ehkä näin hieman ikää kertyneenä sitä kaipaa hieman tunnelmaa, romantiikoksi minua ei kyllä saa tekemälläkään… Nyt se mies lähti sitä sänky- vanhusta purkaamaan, saas katsoa kootaanko se vielä oikeasti käyttöön, vai hurmaako joku sänky minut sillä aikaa kun vanhus sänky on osa-aika eläkkeellä. Kamala rytinä sieltä ainakin kuuluu… toivottavasti ei kuitenkaan päättänyt tehdä siitä saunapuita, kuten eräs tuttava pariskunta kerran sängystään tekin… Eivätkä edes polttaneet osia, vaan heittivät roskikseen. Huusi, että” ei mahdu käytävään patjat”, no, ei vielä ymmärrä, että kyllä me siihen sovitaan… Mitä äitiys on? 21.9.2006 17.40 | si27 | Elämää Olen pähkäillyt muutamat kerrat erään tuttavani kanssa äitiydestä… Aika kummallinen tila, vai onko? Meillä on jokseenkin erilainen mielikuva siitä. Itse kun viihdyn ”roolissani” ihan hirveesti, mutta olen saanut sen käsityksen, että tämä tuttavani ei oikein viihdy siinä, tai sitten viihtyy, mutta en tiedä miksi hän näkee asiat niin kovin raskaina. Sellaistahan se kuitenkin suurimmaksi osaksi on, ruuan laittoa,tarjoamista, nukkumaan laittamista, pesemistä, ja ne kaikki kotityöt päälle. Kyllähän suurin osa naisista kotitöitä tekee… Joillakin voi olla mies joka pyykkäilee, toisen mies kenties touhuaa lasten kanssa, jonkun mies tykkää ruuanlaitosta, ja kai joku mies voi tykätä siivoamisestakin.Luulisin näin. Oma mieheni tekee joskus ruokaa (tekee parempaa kuin minä), tyhjentää tiskikonetta, vie roskat, ruokkii lapset ja suorittaa iltapesut pienimmälle. Hän käy myös meillä kaupassa. Mutta ei hän jatkuvasti niitä tee, varsinkin kun se vintin remontti on meneillään. Sitähän se on, että sillon minä teen kaiken tuon, paitsi kaupassa käynnin… Ja onhan meillä pihaakin, on siellä omenan keräämistä, lehtien haravointia ja ruohikon leikkaamista, josta olenkin nyt innostunut kovasti… ja talvella lumen luontia yms… Ja se, kun olen kerran kotona päivät, vaikkakin teen töitä tässä, ei silloin tässä huushollata kuin sallitut asiat, eli lakaistaan lattiat ruokailun jälkeen yms… Mutta eikö äitiys ole tätä… Kaikkea tohinaa… on vielä eri-ikäisiä lapsia ja heidän tarpeitaan… Sitähän se on, vai onko? Millaisena te koette äitiyden? Kertokaa, olisi mielenkiintoista kuulla. Itse olen ollut äiti- ja koti-ihminen ihan aina, ja johtuu varmasti siitä, että äitini on ollut koko lapsuuteni ja on vieläkin perhepäivähoitaja, ja koti ja äitiys on siten ollut koko ajan läsnä elämässäni. Vanhempani ovat myös yhä edelleen avioliitossa, olisiko jo aviovuosia takana 36 vuotta. Luulen, että se on osasyy ( voiko sanoa syy) siihen että viihdyn ”roolissani”. Ei kaikkia ihmisiä lämmitä ajatus äitiydestä, se voi olla hyvinkin ahdistava ajatus… Ja aika monelle taitaa tässä ajanjaksossa se ollakkin. Subjektiivinen hoito-oikeus jo antaa osvittaa siitä. Lapset viedään päivähoitoon vaikka äiti olisi kotona. Se on aika surullista, oikeastaan erittäin surullista. lasten kasvatus ja vastuu siirretään mieluusti hoitohenkilökunnalle. Lapsista ei jakseta välittää aidosti. Ei pieni lapsi oikeasti tarvitse sellaista hulinaa mitä päiväkodissa on, vain silloin se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää kun vanhemmat on töissä. Se välittäminen on lähinnä sitten sitä, että tehdään jotakin kivaa… Eikö se ole kivaa, että ollaan yhdessä, ja tehdään tavallisia arkiasioita. Kyllä, se on aika tärkeä juttu. Joillekkin ura on todella tärkeää ja lapset menevät siinä sivussa. Sitten on uraäitejä, joille molemmat ovat tärkeitä ja he osaavat hienosti jakaa äitiyttään vaikka ovatkin korkeassa ura-asemassa. Ei kai mikään ole pahin tai paras vaihtoehto, varmasti kuitenkin jokainen äiti tekee parhaansa. Mutta se kannattaa muistaa, että lapset ovat vain kerran pieniä, kun taas töitä saa tehdä eläkeikään asti… Aihe hieman pomppasi, niinhän siinä usein käy mutta äitiydessähän pysyin lähes koko ajan… Äitiydessä on ajanjaksoja kun elämä tuntuu vain hymyilevän ja jaksoja, kun jokainen lapsi tuottaa harmaita hiuksia, mutta sitähän se elämä kuitenkin on, ihan jokaisella ihmisellä. Eri ihmiset vaan suhteuttaa ja sulattaa asioita eritavalla. Joitakin ahdistaa jatkuvasti ne kaikki arkiaskareet, kuin toisilla ne vaan menee siinä eläessä, ne vain kuuluvat siihen elämään. ( vähän kuin hampaiden pesu). Itse ajattelen juuri näin, että siinä ne vaan menee, pyykin viikkaukset, ruuanlaitot, siivoamiset, ei niistä jaksa numeroa nostaa, kun ne on kuitenkin tehtävä. Ja jos ei aina jaksa, voi muistaa, ne odottaa sinua huomenna, tai viikon päästäkin vielä… Ja se että ei aina jaksa, mitä siitä, sitten otetaan aikaa itselleen, ollaan vaan ja tehdään jotakin mistä tykkää. Joku kutoo sukkaa, toinen tekee ristikkoa, yksi hoitaa puutarhaa, ja kuka mitäkin, mutta ei aina tarvitse tehdä. Ja joku viisas on joskus sanonut hienosti ”meillä ihmisillä on suu siksi, että voi puhua ja sanoa” yksi lempilauseeni. Ja voi, miten totta se onkaan. Eli, voihan sille rakkaalle miehelle sanoa ”viitsisitkö tyhjentää tiskikoneen, en millään nyt jaksa” tai ”viitsitkö laittaa muksut nukkumaan, taidan hieman lukea päivän lehteä…” Kyllä suurin osa miehistä auttaa, kun vaan muista että meillä on se suu että kannattaa puhua ja sanoa. Tehoaa muuten monissa asioissa, se että puhuu, toki välillä jos esim. omistaa sellaisen suun kun mulla, niin sanoo välillä hieman pahastikin, vaikka oikeasti ei sitä tarkoita, mutta kun itse pitää suoraa puhetta niin tosi tärkeänä, niin sitten sitä käyttää… Ja kyllä, moni on kyllä loukkaantunut, mutta silloinkin ajattelen, että kylläpä pienestä maailma sitten kaatu, jos asioista suuttuu. Onhan tässä maailmassa paljon isompia ja vakavampiakin asioita, kuin pienet sanomiset. Ja uskon että, parisuhteessakin monella tulee ihan turhaa kränää juuri sen takia, kun ei puhuta. No, nyt jo lähti asia käsistä. Mutta kertokaa, millaisena koette oman äitiyden. Murrosiän suhinaa ja elämän mietteitä 19.9.2006 16.13 | si27 | Elämää Meillä on taidettu kääntää perheessä sivu ”Murrosikä”… Se varhaismurrosikä on nyt meillä. Se on totuus… Poika on 11½v ja perheen tasaisin lapsi, mutta nyt on ollut muutaman viikon hieman äksyilyä, riuskoilua (keksein juuri uuden sanan ) erilaista meininkiä. Ensiksi alkoi vuotta vanhempia tyttöjä käymään, alkoi äänen sävy muuttumaan… Ei enää saa kysyä, mitä kuuluu, menikö koulussa kivasti, mitä teitte liikkatunnilla… Ensiksi tulee katse, sellainen erilainen, sitten sanat ”Hei, tarviiko udella ihan kaikkea, koko ajan?” Mutta minähän vaan olen kiinnostunut lapseni elämästä… Tosi kiinnostunut, kuulemma utelias… entäpä nukkumaan meno ajat. ”Kenenkään perheessä ei mennä 21-21:30 nukkumaan, ei kenenkään… Eikä muiden äidit kysele koko ajan… Kyllä ne kyselee, tiedän sen… Joten, nyt eletään uutta aikaa, erilaista… Jestas, kohta se on armeijassa ja muuttaa pois kotoa… Alkaa tuntemaan itsensä hieman vanhaksi. Ikää on 35v. Eilen juuri mietin aikaa kun aloimme mieheni kanssa seurustelemaan, olin nippanappa 17v… Voi sitä nuoruuden aikaa. Mietimme miehemme kanssa, kuinka moni on vaihtanut puolisoaan syystä tai toisesta tälläkin välin… Harmillista ”turhat erot”, vai onko sellaisia, en tiedä. Oli mukava muistella nuoruutta, ja yhdessä kuljettua aikaa aikuisuuteen. Mitä kaikkea näihin vuosiin onkaan sisältynyt, hyvää ja pahaa, mutta omasta mielestäni kyllä paljon enemmin hyvää… Se paha, jos edes pahaksi voi sanoa, on ollut meillä se vahvistaja tekijä. Ja sanotaan että ”Mikä ei tapa, vahvistaa” Se on totta. Olemme kyllä saaneet elää antoisaa elämää ihmeellisen seesteistäkin, hyvin tasaistakin, monen mielestä taatusti tylsänkin tasaista, mutta me kyllä tykätään tasaisuudesta, ainakin minä. Emme ole edes asuneet kuin kolmessa paikassa, sekin kuvaa sitä, että olemme aika tasaisia luonteita, levottomuus ei kuulu meidän elämään millään tavalla. Mielenkiintoista tämä uusi vaihe murkkuineen. Usein mietin sitä, kun perheessä on vaikkapa vauva, leikki-ikäisiä ja murkkuja. Aika mielenkiintoiselta kuulostaa mielestäni, kaikkien niiden asioiden yhdistäminen, joita eri-ikäiset tuovat tullessaan. Jollakin tavalla on niin ihanaa sellainen lasten tohina ja ääni talossa, siksi aina pidän ovet avoinna lasten kavereille. Vaikka välillä tuntuu, että huh huh, sitä järjestämistä riittää, kun ensiksi on päivät kuitenkin kolme hoitolasta, ja iltapäivät talo vilisee lasten kavereita, kenkiä on välillä veranta puolillaan. Kaiken keskellä pitää muistaa kuitenkin, että olen minä, ihminen myöskin, ja omat tarpeet, sellaista en ymmärtänyt kun ensimmäinen lapsi syntyi, nyt kylläkin. Vaikka hyvin vähän moniin verrattuna tarvitsen omaa aikaa, akkujen latautumista. Se on pienestä kiinni. Eilen alkoi taas jooga, ja miten uskomattoman paljon energiaa muutamasta tunnista vain itselleen saakaan. Olo on kyllä ollut niin vetreä ja veri kiertää koko kehossa, aivan mielettömän hyvää kuntoilua. Eli itsensä pitää muistaa, jotta jaksaa, jokainen omalla tavallaan, ja se on hieman sama kuin, että puolisoa pitää muistaa, parisuhdetta ylipäätänsä. Ei se toimi, ellei sitä yhdessä hoida ja hoivaa, niin se vaan on. Ja tärkein pointti on ehkä, Kunnioita puolisoasi, se on todella tärkeä seikka. Ja toivo, että hän kunnioittaa sinua! Niin se homma etenee… Aarteita 17.9.2006 12.44 | si27 | Elämää Vanhoista taloista löytää aarteita, ihan oikeasti eilen kun sain sen syksyn siivousbuumin päälle, niin mieheni kantoi vintiltä tavaroita, siellä oli muutama laatikko vielä, ne vintit kun nyt ovat muuten tyhjät, niitä lasten huoneita varten… Ne laatikot, sellaista tavaraa joita 6 vuotta sitten on sinne perälle työnnetty, kun muutimme tähän, eikä niitä ole edes muistanut, siellä vintillä kun ei ole tullut käytyä, kun tämä selkäni on aika sökö… Ihana oli alkaa kaivamaan laatikon sisältöjä, (olen hieman hamsteri) en turhan tavaran kerääjä, (omasta mielestäni ainakaan) mutta vanhojen, ja muistojen kerääjä kylläkin… Niitä en raaski heittää pois. Ekasta muovikassista löytyi sitten minun piirustuksia mummulleni (joka kuoli 9v sitten) eli olen niiden piirtäessä ollut alle kouluikäinen, todellisia aarteita siis . Löytyi myös lastenvaunun osia, jotka kiltisti heitin roskiin. Löytyi myös appiukkoni valokuvia, (hän kuoli 12 vuotta sitten) eli ennen lapsiemme syntymää, ne ovat kyllä aika arvokkaita juttuja, hänen lapsuudenkuvia, koulukuvia sekä myös hänen adressinsa sekä haudalle tuodut suruvalittelut. Kellarissa on jo laatikko jossa lukee ”Vaarin muistoja” Lapset voivat sitten joskus tonkia niitä läpi. Siellä on hänen lompakkonsa, sisältökin sellainen, kun hänen saadessaan aivoinfarkti ja joutuessaan sairaalaan… Kaikki tavarat niin kuin ne ovat olleet 12 vuotta sitten. En tiedä kuinka moni arvostaa tälläistä, mutta itse arvostan suuresti vanhoja muistoja. Oli siellä laatikkoja jotka pursui omia teini-iän kirjeitä, ne ovat oiva iltalukeminen, muistoihin nukahtaa mukavasti. Vaikka tässä päivässä ei ole mitään vikaa… Elämä kulkee mukavasti omaa tietänsä, omaa uomaansa… Talosta löytyy myös talon omia aarteita. Seiniä purkaessa tai lattia lankkuja nostaessa sieltä on löytynyt hopealusikka, sytkäri, vanhoja aikakausi- ja sanomalehtiä ja muistaisin että jotakin muutakin, mutta sitä rahakätköä ei ainakaan vielä ole löytynyt jos löytyykään. Mutta, ainahan sitä voi toivoa… Kyllä tälläinen vanha talo on jollakin tavalla ihan omaa luokkaansa. Joskus kun miettii, että olisiko uusi talo kiva, niin ”vanhana sieluna” en ehkä siellä viihtyisi, vai viihtyisinkö? Mistä sitä tietää… Olisihan se siisti, tilava, ja ennenkaikkea uusi, mutta puuttuisiko siitä sellainen ”henki”, voiko pakana-ateisti puhua hengestä, en tiedä, sellainen nimittäin olen, mutta siitä uudesta talosta puuttuisi siltikin se henki… Vai voiko rakentaa uuden talon, ja saada siihen heti sellainen, kertokaa, kellä uusi talo! Rakastan nimittäin kaikkea ”mummon tyylistä” juttua, ruutua, patjakangasraitaa, kaikkea hieman kulunuttua, elämää nähnyttä, natisevaa, ajan patinoimaa… Suuri haaveeni olisi joku 1920 luvun kartano, koulu tai vaikkapa torppa. Onhan niitä uusia talojakin tietysti ”vanhan” mukaan tehtyjä, mutta niitä ei kovinkaan paljon näe… Mikä ihanampaa, kuin hieman natisevat lattiat, ja tarviiko ikkunoiden lasin olla täysin kuultavat, puhtaat toki pitää olla, mutta saahan lasi olla hieman vääristävä, kyllä saa, se tekee sen jonkin. Olen yrittänyt lapsillenikin opettaa vanhan arvostusta, ei aina tarvitse olla uutta, vanhakin voi olla hyvää, käyttökelpoista ja ennen kaikkea kaunista. Tämän ajan lapsille sitä on vaikea selittää, kun ”kaikki saa uutta, ja kaikki saa kallista”, niinpä, se on valitettavan totta, mutta ilokseni on paljon nuoria, joilla on vanhaa yllä, aivan mahtavaa, semmoista kirppismeininkiä. Kirppiksiltä voi todentotta löytää myös paljon käyttökelvollista, hyvää tavaraa, joka vain jollakin on ollut tarpeeksi kauan, ja siten alkanut kyllästyttää, mikä parasta tavara tai vaate menee kiertoon. Hyvä idea! Sama asia on hieman, vanhat ihmiset, heidän tarinansa, niitä on hieno kuunnella, sellaisia asioita joita voi siirtää omille lapsille, tässä nopeatempoisessa elämässä… Kun kiire on muotia, on todella hienoa olla kiireinen, mutta oikeasti joka päivä ei ole kiire, ihmiset vaan tekevät sen. Jos osaa organisoida ajan käyttöä, kaiken kerkiää erittäin hyvin, toki joskus on hieman hoppu! Joten pysähtykää hyvät ihmiset, nauttikaa tästä hetkestä, lapsistanne, miehestänne, ja ellei niitä ole, niin nauttikaa kuitenkin elämästä, mitä siihen sisältyykään, ja nauttikaa myös itsestänne ja pelkästä olemisesta! Nauttikaa syksyn tuomasta raikkaudesta ja kohta kauniista väreistä! Syksyn sisustus buumi päällä 16.9.2006 15.02 | si27 | Elämää, Koti Melkein viikko kulunutkin, kun viimeksi olen kirjoitellut… Olen pähkäillyt yhtä sun toista. Tutkinut lääketiedettä, kun itse kävin lääkärissä, ja muutama arvo oli hieman viitearvojen ohi, sitten sitä on tullut etsittyä tietoa, vanhuus se kai jo iskemässä. Ja se iän ikuinen sisustaminen, ihan hirveä hinku olisi lempata puolet huonekaluista mäkeen, ja saada kaikkea uutta… Varsinkin kun kotona tekee työtäkin, niin kaipaa aina kotiin jotakin pientä uutta. Sekin helpottaa kun vähän vaihtaa tavaroiden paikkaa… Tänään sitten laitoin keittiössä vähän esineitä eri paikkaan, että edes jotakin piristystä… Olohuone kaipaisi ihan uudet seinät, lattian ja osan huonekaluistakin pitäisi uusia, ovat nimittäin jo yhtä vanhoja kuin meidän parisuhde, meidän ensimmäisiä huonekaluja, vuosimallia… hm..90- luvun alusta… Yök, kamalia!!! Kirjahylly on niin tylsä kuin vain voi olla…. No, katsoo jos pian pääsisi ostoksille, ei ainakaan turhan tiheeseen ole huonekaluja vaihdettu. On se vaan jännä kun tulee syksy, niin kaipaa jotakin vaihtelua kotiin, kevät on hieman samanlainen. Jollakin tavalla väritkin pitää mennä vuoden aikojen mukaan, muuten sitä tympiintyy ihan tyystin. Remontti etenee rauhalliseen malliin, päässä surisee tapetteja, lattia materiaaleja, kankaan kuoseja tiuhaan tahtiin… Keskimmäisellä tytöllä sama vika, hän kuulemma jo näkee mielessään, kuin asetamme tavaroita hänen uuteen huoneeseen … On se remontin keskellä eläminen välillä hieman turhauttavaakin… mutta kaipa se sitten on hieno fiilis, kun kaikkion valmista. Tai sitten käy niin, että talo alkaa rapistumaan jo niistä paikoista, joista ensimmäisenä on tullut remontoitua. Mukavaa aurinkoista syksyä! Aurinkoinen sunnuntai 10.9.2006 19.07 | si27 | Elämää On ollut kaunis syyskuun sunnuntai… Eilinen lauantai meni todella laiskotellen ja aamulla kun heräsin niin rintalasta niin kipeä, että jopa pyykkien ripustaminen narulle sattui, sitä se tekee kun laiskottelee No, ei sitä tänäänkään mitään erikoista ole aikaseksi saanut, hieman omenoita kerätty vanhimman lapsen kanssa… Mukavahan siellä kyykkiä omenapuiden alla näin kauniilla ilmalla… omenapuita on 5 kpl:tta, joten kyllä siellä saa vielä häärää ennenkuin sato on kerätty, ja sitten alkaakin haravointi… ja sitä riittää, puita on pihalla kuitenkin lähemmäs 20… ihan jo kauhistuttaa se aika. Tai haravointi on tosi mukavaa, mutta se lehtien kasaaminen minne milloinkin, niin tosi tylsää. Sitten olimmekin ovelia, laitoimme lapset tätinsä (ikää 16v) kanssa tivoliin, hyvää hoitoapua hänestä jo, voi pienimmänkin hyvin mielin hetkeksi hänen suojiinsa antaa… No, mies katsoi sen ajan formuloita ja itse järkkäsin talon verannan uuteen uskoon, tai no, ei sitä nyt kovin kummoiseksi saa, pieni veranta… Sitäkin miettinyt, millaiseksi sen remppaisi sitten joskus, nyt siellä sellaiset vanhat kapeat (ei ihan sormipaneelit) mutta lähestulkoon kuitenkin. Mies on ollut yläkerran rempan parissa, ja minä käyn välillä tarkistamassa tilanteen, että kuinka etenee, ja antamassa hyviä vinkkejä… Eilenkin oivalsin, että tyttöjen huoneen väliin tulee semmoinen vanha pyöreä tai kolmion mallinen ikkuna. Tytötkin innostui, kunhan kuulemma saa verhon, näin tuumasi keskimmäinen, kun on joutunut samassa huoneessa nukkumaan 5 vuotta siskonsa kanssa, veljen kanssa sentään on jonkinlainen sermiseinä välissä… Tilattiinkin sitten pinkit unikko verhot. Ja oli tyytyväinen neiti. Ihana hiljaisuus, lapset ovat ulkona. Tälläiset hiljaiset hetket ovat harvinaisia, tai jos tarkemmin ajattelee, tänä kesänä niitä kyllä on ollut ihan mukavasti, lämpimät ilmat tehneet sen, lapset jo isoja, eikä tarvitse enää ulkoilla heidän kanssaan, vaan pärjäävät itsekseen… On tullut paljon omaa aikaa. Oikeastaan ihan hirveän paljon, vielä pari vuotta sitten ei tälläisestä osannut edes haaveilla. Vaikka ne lapset ovat niiin ihania, mutta kun tekee työkseen lasten hoitoa ja vielä hoitaa omatkin, nämä hiljaiset hetket ovat sitä akkujen lataamishetkiä. Saa kyllä hurjasti voimia moniin päiviin. Kun kuuntelee pienten lasten äitejä… yövalvomisia, tai lasten yöseikkailuja, heräilyjä yms… tuntuu ihan kamalan kaukaiselta sellainen, vaikka sitä eli ihan vasta äsken itse… vanhin oli yökastelija yhtäaikaa kun nuorin oli yöhuutaja, toisaalta tietysti meni samalla valvomisella sitten nekin, ja vanhimmalla oli jatkuvasti korvatulehduksia, jatkuvaa lääkärissä käyntiä ja nyt… kaikki tuntuu niin kaukaiselta, muutamassa vuodessa kaikki on muuttunut, meidän perheessä ei eletä ihan pienten lasten perhe-elämää, täällä alkaa varhaismurkkujen äänien helinä soida korvissa… Olen tosiaan nukkunut nyt 4 vuotta, nukkunut ja nukkunut, kun sitä vihdoin pääsi tekemään kunnolla, siten, ettei kukaan herätä, se tuntui oikeasti NIIN mahtavalta että, en helpolla luopuisi noista ihanan suloisista yöunista, ja silti, silti välillä se vauva käy mielessä. Miten ihminen voi olla niin omituinen, että heti kun on jo vapautta ja unta, niin sitten sitä miettii taas, että vauvakin voisi olla kiva… Taas yöheräilyä, mahdollisesti yöhuutoa, yökastelua, korvatulehduksia… Niinpä… Ei sitä ehkä kukaan ymmärrä, vai ymmärtääkö? Mami cappucino tauolla… 8.9.2006 12.39 | si27 | Elämää Nyt on tauko… ja perjantai… aika kiva juttu… Lapset kaikki lepäilee… Niin teen työkseni perhepäivähoitajan hommaa, Aivan ihanaa työtä… vaikka palkkaus on ihan naurettava… vai pitäiskö sanoa itkettävä… mutta ehkä tätä ei tee rahasta, ei todellakaan, pitää olla suuri ja kaikinpuolin laaja sydän… Kyllä, näin se on… ja ropallinen lapsirakkautta, ja sitä riittää vaikka kuinka. Olen tehnyt tätä työtä tosiaankin 7 vuotta… sitä ennenkin olin päiväkodeissa, ennen omia lapsia, joten voisi sanoa, että lapset on elämäni. Eli kaksi omaa on nyt koulussa, ja 3 hoitolasta tuossa tuhisee ja se minun nuorimmainen, joka kuuluu tähän hoitoryhmääni… Käytiin torilla kurkkimassa kun haimme samalla nuorimmaisen kerhosta… että mitä syystori tarjoaa… Ja voih,ostin vaatteita… huom! itselleni,en lapsille, kyllä… 3 housut, yhdet aikas makeet farkut, farkkutakin, semmonen nuorekas ja toppatakin, valkoisen untuvajutun. Kyllä siinä vähän maanittelin, että missä mä tuommoista valkoista koskaan käytän… Joku siinä mainitsi, sitten ”käytät kun menet yksin johonkin… ”Hm… sanoinkin, enhän mä koskaan kulje ilman lapsia… Nooh, ensi talvena pitää välillä kulkea, että takilla käyttöä… ja arvatkaas paljon meni rahaa… 40e… aika hyvät ostokset… Tuli aika hyvä mieli… joskus itsellekin jotakin… Kivaa, viikonloppu… jos vaikka mies jatkaa remonttia, meillä tämän vanhan talon vintit purkaamisen alla… toivotonta puuhaa, pitäisi saada isommille lapsille omat huoneet, ja meille vielä sinne makkari, sekä pienimmälle makuualkovi… Nyt on sen aika että 9v ja 11v kyllä jo niin kaipaa omaa tilaa… Nyt heillä puolitettu huone, ja eilenkin kun poika toi kavereita, 2 poikaa ja 2 tyttöä yläkertaan, niin kyllä niillä siellä varmasti ahdasta oli… Niin, talossa oli eilen siis parhaimmillaan 9 lasta… Ja mä viihdyn… on niin ihanaa kun lapsia temmeltää… Olen yrittänyt miehelleni vihjailla, että yksi sijaislapsikin sopisi joukkoon, kun ei ainakaan nyt ihan oman aika ole… vaikka ikuisena vauvakuumeilijana kyllä aina salaa haaveilen, jos vaikka vielä ainakin yksi oma väkästettäisiin… mutta se tila… täytyisi varmaan muuttaa maalle… tai eikö se sopu sijaa tee… Kyllä se vähän niinkin on. Olen aika energinen tyyppi, vähän joskus kai tuttujakin se ärsyttää… aina joku projekti meneillään… 1½ vuotta sitten valmistuin lähihoitajaksi. Opiskelin tämän kaiken härdellin keskellä, hoitolapset olivat ihan normaalisti ja 2 krt vko:ssa ajoin 45 km päähän opiskelemaan… 4 tuntia koulun penkillä ja illaksi kotiin… mutta se antoi ihan hirveesti, se oli ihan mun juttu, ja valmistuin ajallani ja stipendi kädessä, täytyy sanoa että olin aika ylpeä, koulussa lapsena kun en ollut mikään haka… Koko ajan opiskelu myös pyörii mielessä… avoin yliopisto tai ihan joku sijaisvanhemmuuteen kouluttava juttu… jos jollakin lukijalla kokemuksia, kertokaa… Olisi kiva jakaa tuntemuksia… Joten saas nähdä mitä tässä vielä keksii ja aikaseksi saa… projekteja, projekteja… ja tämä talo voi kunpa saisi tätä remonttia eteenpäin, vaikka kyllä tuo minun kultainen mies parhaansa tekee… toivottavasti ei väsy koko talo projektiin.. Se