perheen äidin elämää
	Yllätysjuhlat 29.9.2009 13.00 | si27 | Elämää Vietimme viime lauantaina erittäin kivan päivän. Olimme järkänneet miehelleni 40v synttäreitä kuukauden ajan ja vihdoinkin se päivä oli. Mies meni mukamas työkeikalle kahden työkaverin kanssa ja me muut monta kaveria, perheeni ja minä lasten kanssa pakkuduttiin autoon ja lähdettiin kolmikon perään… Paikalle lähdettiin oikein limusiinin kera. Mies oli todella yllättynyt kun saavuimme samaan paikkaan, nimittäin pikkuiselle lentokentälle… Siellä oli varattu miehelleni tandemlaskuvarjohyppy ja voihan nenä, oli siinä ihmettelemistä, kun sai sen tietää… Hyppy ja koko päivä iltoineen oli ikimuistoinen… Laittaisin kuvia, mutta kun kuvatilani on loppunut, en voi… Jotenka, olenkin päättänyt laittaa tämän blogin päätöksen ja laadin toisaalle uuden, joten ilmoittelen piakkoin uuden osoitteen Tervetuloa lukemaan sinne tämäkin tarina pidemmän kaavan mukaan kertokaa ken osaa 16.9.2009 8.21 | si27 | Elämää Kuinka saa valokuvatilaa lisää? Vaikka kaikki kuvani hävisivät blogistani, niin kuva tilaa ei ole Onko tämä päätös siis blogin pidolle? Lainaa vain… 13.9.2009 22.06 | si27 | Yleistä, Elämää, Vauvat, Sairaus, Äitiys Vein juuri Helmi-vauvan nukkumaan. Imetin hänet ja siihen hän nukahti rinnalleni tyytyväisenä, maitoa suupielestä valuen… Niin kaunis, niin hauras, niin viaton niin rakas… Katselin häntä kauan… Ja mietin, Ystäväni saa pitää omaa vauvaansa vain hetken… Niin pienen hetken, että sitä ei voi ihminen ymmärtää… Hänen pieni vauvansa on kuoleman sairas… Sitähän aina sanotaan, että lapset ovat vain lainaa… Tottahan se on, mutta useimmiten, niinkuin kuuluukin, me saamme pitää lapsemme pitkään. Saamme nähdä heidän konttaavan, puhuvan, menevän esikouluun, kouluun, opistoon. Usein pääsemme näkemään heidän häänsä, lapsensa syntymän ja lapsen varttumisenkin pitkään… Lainaa vain, mutta silti meidän omiamme pitkään, pitkään… Mitä, jos kohtalo onkin pättänyt näin, kuten Ystävälläni… Hän synnyttää terveen ja kauniin pienen tyttövauvan. Vauva oppii hymyilemään, ottamaan lelun käteensä, hän sulostuttaa vanhempiaan, perhettään, sukulaisia ja ystäviä kauneudellaan, ihanuudellaan ja sillä vauvan suloisuudellaan koko kesän, ja sitten maailma romahtaa, kaikki viedään, eikä mikään ole kuin ennen… Lapsi on kuolemansairas, erittäin vakavasti sairas… Tapasin ystävääni ja tämän ”Laina” vauvaansa eilen. Olimme kävelyllä. Näimme ensimmäistä kertaa, sitten kauhean uutisen… Uutisen joka musersi niin monen ihmisen elämää… Kävelimme kauan, juttelimme paljon ja ihmeellistä jopa itkemäti… Kävimme asioita läpi, pohdimme, miten tälläista asiaa voi ihmiselämässä edes käydä… Jotakin näin kamalaa… Kävelyn loputtua katselimme vauvaa… Ja siinä katsellessa, minusta tuntui siltä, että ei kukaan voi tuota pientä lasta viedä vanhemmiltaan, mikään ei voi olla niin julma ja paha, että vie pienen lapsen vanhemmiltaan, jotka tätä lasta ovat odottaneet… Toivoin koko sydämestäni, että nyt siinä paikassa heräisimme ja kaikki olisi ollut pahaa unta, erittäin pahaa unta ja kaikki olisi taas hyvin… Tämä asia on painannut mieltäni viikon… Joka aamu herättyäni ajattelen tätä perhettä, tätä lasta… joka ilta nukkumaan mennessä, toivon, että kaikki olisi kuten kesällä… Joka yö imettäessäni Helmivauvaa ajattelen, että kunpa Ystäväni saisi pitää vauvansa… Sitä toivoo ja toivoo, itkee ja itkee, suree ja suree ja sitten tule viha… Se viha tuntuu niin suurelta… Mitä vihaa, ketä vihaa, mutta jotakin vain vihaa… Kohtaloako??? En tiedä… Mutta tämä on niin väärin… Pitäkää huolta toisistanne! Asioilla on tapana järjestyä… 9.9.2009 23.02 | si27 | Elämää Olen aina ollut ihminen, joka hokee ”Asioilla on aina tapana järjestyä”. ja mielestäni se pitää paikkansa… Mutta viime viikolla minua kohtasi asia, ja minun on peruttava tuo lause täysin. Aina asiat eivät järjesty, ei millään tapaa, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi… Viime viikosta asti, olen ollut poissa tolaltani, ollut erittäin surullinen, itkenyt (joka on minulle erittäin harvinaista) olen ollut myös vihainen, erittäin vihainen… Olen myös miettinyt sitä, että miten ihmeessä elämä voi olla niin epäreilua, raakaa ja julmaa… olenhan sen ennenkin huomannut ja todennut, mutta tämä oli niin liikaa… Tämä menee ihmisen ymmärryksen tajun ylitse niin kirkkaasti, että minkäänlainen selitys ei auta, ei mikään eikä enää koskaan… Asia on niin vaikea elää, että miettii koko ajan, että tälläinen on sitä, mitä vain jossakin surullisessa elokuvassa tapahtuu. Ei tälläistä voi tapahtua missään tavallisessa elämässä, ei missään. Tahtoisin kovasti kertoa asiasta, mutta ei tästä voi… Mutta toivon, että jokainen miettii sitä, että elämä on niin ainutlaatuinen, jokainen syntymä on niin arvokas asia, että mitään niin ihmeellistä ja hienoa asiaa ei maailmassa ole, ei mitään mitä voisi verrata ihmisen syntymään… Eikä saa koskaan pitää toista ihmistä itsestään selvyytenä, koska se ei ole, ei ikinä… meillä jokaisella on jokin tarkoitus tässä elämässä… On se elämä 90- vuotta pitkä kuten mummulani tai puolet lyhyempi tai vaikkapa vain hetken aikaa, mutta sillä on tarkoitus ja merkitys ja sen arvo on tärkeä. Rakastakaa lähimmäistänne, rakastakaa kuin päivä olisi viimeinen, se voi olla se viimeinen… Keväällä hän saapui ja syksy häntä musertaa… 7.9.2009 21.23 | si27 | Elämää Syysmetsään hiljaa keiju kulkee, sammaleiseen syliinsä hänet sulkee, usvaan utuiseen kietoo maan, rauhaan ja puiden havinaan. Askel on keveä, ei jälkiä jää, niittyvillain taipuu hiljaa pää. Sieni hattunsa laskee maahan. Kuunsäde tarttui sun untesi leijaan, nukkua saat sinä tähtien heijaan (Anne Köngäs) Ystävälleni!!! 4.9.2009 21.12 | si27 | Elämää Nopea on lento pääskysen, nopeampi lento hetkien. Vasta kevät on, kun jo syksyn tuntee ihminen.