Blondista hieman punertavaan

13.1.2007 18.56 | si27 | Yleistä, Elämää, Harrastukset, Hyvinvointi, Kauneus ja muoti, Remontointi, Parisuhde

No, jos olen jämähtänyt muissa asioissa, niin ulkonäöllisesti en ainakaan. Tai no, olenhan kauan ollut blondi, mutta tänään kävin kampaajalla ja vaihdoin hieman lämpimämpään sävyyn, hieman punertavan vaaleaan, olen minä siltikin blondi. Mutta punertava blondi Juu, kiva fiilis taas, siisti look… Ja nyt vielä niin kaunis eloveena kampaus, söpöllä lettinutturalla. Nyt vain puuttuu se heinäpelto, maatila, eläimet… (Haaveita vainko on mun ). Onko se joku biisi?
Aamu meni siis sillä tavalla. Kampaajani on vieläpä minun ikäiseni, ja muutenkin meillä sitten synkkää vallan mainiosti, joten se melkein kolme tuntinen menee kyllä jutellen niin että suu kuivunee Kivaa turinaa!

Tytöt ne olivat aamulla hiihtämässä. Kyllä. Yöllä oli satanut kaunis lumivaippa, ja ehdotin heti, että sukset esille. Ovat kovia harrastamaan näitä ”perinnelajeja”, Tai siis koko perhe oikeastaan. Suosimme näitä ilmaisia, mukavia ulkoilulajeja, kuten hiihto, luistelu, kesällä uiminen. Kerran vuodessa käymme laskettelurinteessä, kun pääsemme pankkimme järjestämään juttuun mukaan, ja viime talvena siis minä ja keskimmäinen laskettelimme siis rinnettä alas kuin vanhatkin tekijät Ja ensimmäistä kertaa siis. Wau! Ja se oli hauskaa se, todella mukavaa. Tässä kuussa pääsemme taas nauttimaan siitä ilosta. Mutta muuten olemme näiden perinnelajien kannattajia. Terveellistä ulkoilmaa ja ilmaiseksi.

Myy rakastaa luistelua ja on osannut sen taidokkaasti jo 2 vuotiaasta asti, ilman aikuisen tukia ja turvia, Ja voin kertoa kokemuksen pohjalta, että parhaiten oppivat kun aikuinen pysyy sivummalla, eikä hössötä ja holhoa vieressä, ei taluttele ym. Lapsi oppii sen ihan itsestään, kun ajallaan saa siinä touhua, ei tule paineitakaan, kun koko ajan taluttaja vieressä. Viime vuotiset hoitotyttönikin oppivat luistelemaan, kun saimme luvan käydä radalla, enkä liioin hössöttänyt.

Keskimmäinen tykkää luistella, mutta enemmin hän on murtomaahiihtäjä… Hän on sellainen rohkea, joka haluaa kokeilla mahdollisimman monia lajeja… Kun taas poika ei välitä näistä kummastakaan. Ei myöskään uimisesta, kuten tytöt. Minä tykkään jonkin verran uida, mutta enemmin olen se rannalla löhöäjä, ja sen huomaa ihostani, olen se, melkein yliruskettunut blondi…

Äsken vein keskimmäisen kaverilleen (sille vaahtokylpykaverilleen) kävimme ensiksi ostamassa jättisuuren vaahtokylpyainepullon tuliaisiksi, kun lotraavat siellä joka kerta, niin ei sitten heidän vaahtoja joka kylpyyn mene Poika onkin ollut enollaan (mummulassa) vaihteeksi taas yötä, ja onhan hän siellä huomiseen asti, puhumattakin selvä. Myytä hieman ottikin päähän, kun hän ei mihinkään päässyt yöksi. No olisihan se, nyt jos me mieheni kanssa jatkuvasti kahden oltaisiin… Outoa, outoa…

Olen ollut tässä pienessä flunssassa. Se ei siten ole haitannut, mutta nuo nivelsäryt ovat olleet aivan järkyttävät, jalat, tai lähinnä nilkat niin kipeät että rappusten kulku varsinkin alas on erittäin vaikeaa… En tiedä, liekö vaikutus myös maanantaisen joogan, joka alkoi ja siellä oli extra paljon nilkka- ja rannejumppaa. En tiedä, mutta kyllä tuo flunssa vaikuttaa asiaan ainakin. Vielä viikko, ja sitten ne tulokset.

Mies on ahertanut koko päivän yläkerrassa. kävi vain kahvilla, kun keskimmäinen veljeni perheineen tuli kylään. Kullanmurunkin siis näin… Touhua riitti, pikkuneiti järjesteli videokasetit hienoon riviin kaapissamme katseli hieman aikaa Myyn kanssa Muumeja… Ja touhusivat muita juttuja. Oli oikein mukava rupatella veljen avovaimon kanssa.

Kohta saunaan ja sitten Myy neiti nukkumaan. saammekin siis kahden keskistä aikaa hieman enemmin kuin yleensä viikonloppuna. Vaikka onhan sitä jo vaikka kuinka paljon.

Hassun hauskaa ja mukavaa viikonloppua!!!

Jämähtänyt

11.1.2007 21.29 | si27 | Yleistä, Elämää, Hyvinvointi, Parisuhde

Eilen saunassa miehelläni ja minulla oli erittäin mielenkiintoinen keskustelu…En muista mistä se alkoikaan. Mutta kyse oli siitä, kun minä olen suoraan sanottuna jämähtänyt. Olisikohan se ollut niin, että puhuimme jotakin unelmista, haaveista jne. Ja mitäs minä siihen sanomaan, kun (lainatakseni Nihamin sanoja) hän voisi kuvitella minun katsovan ikkunasta ulos ja huokaisevan ”Kaikki mitä tarvitsen on tässä”. Se oli muuten hieno lause. En unohda sitä koskaan. Kuvasi minua enemmin kuin tuhat sanaa.
Niin… Eli mistä minä nyt sitten voisin haaveilla ja unelmoida. Mies sanoi että hän haluaisi autotallin,( ainakin siis sen) sellaisen ison, jossa mahtuisi näpräilemään jos minkälaista autoa… Kun minä siinä sitten saunan lauteilla olin hiljaa, niin mies sanoi, että olen jämähtänyt. Heräsin siihen, minäkö? Höpö, höpö, ja miten niin. Pyysin perustelua.

Mieheni ei ole järin kova perustelemaan mitään, mutta kyllä hän sitten perusteli. Minä mietin, että, hei, en ole ainakaan jäänyt ulkoisesti 80- luvulle, kuten jotkut… Mutta siitä ei ollutkaan kyse. Vaan kyse oli muista seikoista. Kun olen tähän taloon muuttanut (asunut nyt 6 vuotta) niin ei ole mihinkään tarve. Olen tehnyt tätä työtä 7 vuotta tai jokohan kohta 8 vuotta, niin mihinkään ei ole kiire. Eli, mitä vain niin jämähdän. No jotakin muutosta sentään, ne vanhat huonekalut on saanut lähteä… Tuli siinä vitsinä sitten sekin, että olen siis jämähtänyt häneenkin ( se 19v) ja voi, voi, se jatkui… Mutta sitä kohtaa en voi valitettavasti kertoa

Se pysäytti… Niinpä niin. Aloin kyllä puolustella. Vaihtakoot muut niitä… Asuntoja, miehiä ja vaikka lapsia, saahan niitäkin, jos vaihtaa miehen, niin sieltähän voisi pari lastakin tulla… Aloin miettimään, että oikeasti, olenko liian juurillani oleva tyyppi, tylsä, jämähtänyt… Pitäisikö nyt keksiä äkkiä joku päähänpisto, niin kuin moni tekee… Pitäsikö sitä sitten elää niin?

Mutta, miksi, jos näin on hyvä… Ei kai sitä sitten tarvitse. Yksi asia on pyörinyt jo jonkin aikaa mielessä. Olisihan sekin jo jonkinlainen poistuminen jämähdyksestä, mutta silti se olisi sitä…

Kyllä tuossa kesällä, kun olin lasten kanssa pihalla, ja tallustelin siinä, niin mietin, kuinka monta sataa, tuhatta kertaa olen sitäkin reittiä kävellyt, kun kerran joka ikinen päivä melkeinpä ulkona ollaan… Kuinka monta kertaa olen katsonut samasta kohtaa kun aurinko laskee taivaan rannan taakse, sillä samalla kellon lyömällä, samassa kohtaa… Kuinka monta kertaa päivässä pyyhin pöydän, tiskipöydän yms… En tekisi niin, jos olisin muualla töissä…

Mutta, saako ihminen kuitenkin olla jämähtänyt omaan paikkaansa tässä levottomassa maailmassa… Vai pitäisikö minunkin etsiä uusia tuulia, harrastuksia, töitä, ehkä muutakin. Vai voiko näin olla? Kertokaa te, jotka tämän luitte? Mutta, puolustukseni, jos on tyytyväinen elämäänsä…

Hermojen koettelusta

9.1.2007 20.53 | si27 | Yleistä, Elämää, Hyvinvointi, Kauneus ja muoti, Lapset, Lasten kasvatus

Arkeni nyt on aina hermojen koettelusta… Lapsethan nyt osaavat sen taidon, että kellä pinna kärähtää ja koska. Itselläni on kuin luodut hermot lasten kanssa oloon, raudan kovat ja pinna ei kovinkaan helposti pala… Ei tänäänkään… Vaikka totta vie olisi jo saanutkin palaa, ja kunnolla, ihan roviolle asti, mutta no thank’s. En minä viitsi.

En voi asiaa kertoa tässä, mutta voi sanoa, että aivoon otti ja pikkusen lujaa, mutta semmoista se… Sitten toinen on tuo Myy. Nimikin varmasti teille jo kertoo omaa kieltään… ja olen tainnut neidistä jo jotakin kertoa… Vikatikki oli tietysti tv-ohjelma, jonka yhdessä katsoimme. Jokainenhan sen tietää, että lapset eivät saisi katsoa telkasta mitä vaan…

Lastenhoitajaihmisenä minua kiinnostaa kasvatusohjelmat. Katsoimme sen ohjelman Lapsityrannit… ja vaikutus oli taattu. Vaikka kuinka keskustelimme Myyn kanssa, että ”onpa kiva kun se poika alkoi käyttäytyä hyvin” Ja Myykin viisaana totesi, että aika hölmöjä juttuja on poika tehnyt. Ei saa lyödä jne. jne…

Nyt on itse helvetti irti… Huutoa, parkua, huutoa, parkua… Ja on tehnyt sen ennenkin tuon ohjelman jälkeen… Nooh, siinäpä kokeilee vaan onneaan… Tv:n vaikutukset!!! Kyllä ne vaikuttaa… Mutta, monille vanhemmille se ohjelma kyllä on oikein kuin luotu juttu. ( Mutta älkää katsoko lasten kanssa sitä). Siinä annetaan kyllä niin hyviä vinkkejä… Toki lapset ovat siinä ohjelmassa hyvin äärilaidan kulkijoita. Ei ihan tavallisia hepuleita, käyttäytymisiä jne. Mutta mielenkiintoinen, sekä näin kasvattajana, äitinä, hoitajana!

Joten päivä ei ehkä ole ollut se minun päiväni, mutta ei se mitään, eihän sen tarvitsekaan olla aina, ei ollenkaan… Kun saan lapset nukkumaan selailen kirjoja joita tänään kävin lainaamassa… Feng Shuita, joogaa, selkäkirjoja, lääkärikirjoja, sisustuslehtiä… Joopa joo… Lueskelen ja nautiskelen rankan päivän päätteeksi…

Keskimmäinen oli shoppailemassa tavaratalossa kaverinsa ja tämän äidin kanssa. ( Eri paikkakunnalla, kun täällä pikkukylässä ei sellaisia ole). Neitiä jo kovasti kiinnostaa vaatteet ym. kaunistelutarvikkeet. Nytkin tuli hienoja paitoja, mustaa kynsilakkaa. Tärkeää oli, että kaverin ja tämän äidin kanssa sai olla reissussa.

Eilen kun hoidimme Myyn palovammaa, niin jippii… Se oli todella hienossa kunnossa. Kaikki rakkulat ovat poissa, irronnut nahka lähtenyt ja sormi on jo hyvässä kunnossa, mutta pänkkäpää neiti ei siteestä luovu. Ehkä se iho on hieman vielä ohutta ja arkaa, mutta parin päivän päästä saa vaikka huutaa koko päivän siteen perässä, mutta sormi ei sitä tarvitse. Myy on juuri tuommoinen, kun keksii jonkin asian, niin sitähän ei sitten muuteta… Huh, huh… Mikä lapsi välillä. Ehkä eniten koetellut hermojani, en tiedä. Toisaalta kun on erittäin fiksu, välkky, reipas, touhukas neiti, mutta jääräpää… Mies aina sanoo, että ”äitiinsä tullut” joo, voihan se niinkin olla…. Periksi ei anneta, vaikka läpi harmaan kiven…
Eilen kävin muuten siellä reumakokeessa ja kaksi viikkoa sitten tuloksia odotellaan… Joten odotusta, odotusta nyt tämä oleilu.
Semmoisia turinoita, ja marinoita. En ole tainnutkaan vielä marista tänne, joten kerta se ensimmäinenkin, ja 4 kk:tta olen täällä kai kirjoitellut. Vaan ei siinä mitään, mukavaa keskellä olevaa, sateista viikkoa!

Tule armeijaan, me teemme susta miehen

7.1.2007 21.57 | si27 | Yleistä, Elämää, Hyvinvointi, Rakkaus, Lapset

Joopa joo… mahtaako se tehdä pojasta miehen… No, en tiedä ollenkaan, tietääkö joku? Mieheni veli 19v, aloittaa huomenna armeijan. Uskomatonta. Anopin kanssa tänään sitä päiviteltiin ja ihmeteltiin. Olimme anopin syntymäpäivillä, hän oli tehnyt ruuan, ja söimme siinä sitten. Oli oikein herkullista ruokaa. nam.

Tosiaan, mieheni veli oli silloin kun hänet ensi kertaa tapasin, iältään 10 kk:tta ja niin ne vuodet ovat kiirineet vinhaa vauhtia… Ihan liian nopeasti. Tuntuu joskus, että osa elämää on mennyt pikakelauksella… Vai onko? Mihin monia vuosia on kadonnut? Aina vain olo kuin 25 vuotiaalla (ellei särkyjä oteta huomioon). Muistan aina kuinka ajattelin, että yli 30 vuotiaat ovat jo aika vanhoja, ja 50 vuotiaat ovat jo ikäloppuja. Ehkä silloin kun itse olin lapsi, 50 vuotiaat olivat vanhemman oloisia… silloin siis 70 luvun lopulla. En tiedä, mistä moinen kuva onkaan.

Eilen illalla havahduin, että oma isäni täyttää kuukauden kuluttua 59 vuotta. Hän on jo iäkäs… Silti en pidä häntä sen ikäisenä. Vaikkakin hän on jonkin verran sairastellut, mutta eikö tuohon ikään voi jo kuuluakin sairastelua, kun minä (vielä) 35v olen melkeinpä samassa jamassa kuin isäni. No, en ole, hänellä on monenlaisia juttuja, mutta kuuluu ikäryhmään, että lääkärille, kun ”pää kainalossa”. taidanpa itse tilata hänelle pian lääkäriajan. Haluan että hän viettäisi vielä monen moisia vuosia meidän kanssamme. Hän on hieno persoona… Vaikkakaan ei helppo ihminen. Olenko kenties tullut isääni? No, myönnän, olen tullut ja paljonkin. Jääräpää, kyseenalaistaja ja vaikka mitä.
Ikä on outo käsite. Joku oikeasti minun iässä näyttää 50 vuotiaalta, kun taas joku toinen näyttää ikäiseltään. Mutta minkälainen on ikäisensä näköinen ja oloinen ihminen. Tuskin siihen on määritelmää, millainen pitää olla 20 vuotiaana, millainen 30 vuotiaana jne…

No, tekeekö se armeija sitten miehen? Hm… kokemusta on vain omasta miehestäni ja hänen armeija-ajastaan, enkä kyllä yhtään muista, muuttuiko hän armeija-aikana… Kamalaa, sellainenkin aika on kuin pyyhitty. Kyllä minä sen muistan, millaista se aika oli. Mutta, muuttuiko mieheni pojasta mieheksi? En tiedä, en ollenkaan.

Minä oli kansanopistolla, asuin asuntolassa Lontoon kummin kämppiksenä ja mieheni oli 7 km:n päässä armeijassa… Hyvä sattuma. Saman ajan olimme tästä kaupungista poissa, ja niin lähekkäin toisistamme. Kaikki iltavapaat mieheni riensi luokseni opistolle, tai sitten lähdimme sieltä muualle… Milloin minnekin, milloin mitäkin puuhaamaan voi sitäkin aikaa elämässä… Se kivulias kaipuu toisen luokse, kaivaten toisen läheisyyttä ihan hirveän kiihkeästi, ja voi miltä se tuntuikaan kun toisen näki… Miltä tuntui nuuhkia toista, ja olla lähellä. Se oli aika jolloin porauduimme vieläkin enemmin yhteen, se vahvisti meidän suhdetta… Vaikkakin seuraavat vuodet siitä, olivatkin rankkoja kasvun aikoja.

Muistan hyvin, kuinka aikuiseksi kasvaminen alkoi tapahtumaan. Sen melkeinpä tunsi luissaan, mutta eniten mielessään. Armeijan jälkeen nimittäin muutimme yhteen, olin silloin 19 vuotias ja mieheni sitten 21 vuotias, olimme ihan raakileita vielä elämälle… Mutta, milloin siihen on kypsä? Kaikki eivät kai koskaan, jotkut jo hyvin nuorina, kuten veljeni avovaimo. En koskaan meinaa muistaa, että hän on vasta 19 vuotias… En koskaan, hän on henkisesti niin paljon kypsempi, kuin monet ikäisensä.

Mutta niin se aika vaan menee, kohta huomaan, että oma poikani on armeijassa…Niinpä… Ja mitähän minä silloin teen? Hoidanko yhä kotona toisten lapsia… Annanko kaiken yhä lapsille, toisten lapsille… Vai, olenko jotakin muuta puuhaamassa? Ainakin nyt tämä työ ja tämä paikka, ovat niin minun juttujani kuin vain voi olla. Olen niin paikallani, niin elementissäni… Ainakin nyt.

Huomenna alkaa arki taas… Alkaa ihmisen elämässä taas uusi viikko, ja kohta taas huomaamme, että se jo menikin… Huomenna on yksi tämän ajanjaksoni tärkeä päivä… Menen niihin reumakokeisiin… Ja olen miettinyt, mitä jos vastaus on reuma… Sinulla on nivelreuma… Näen köyryselkäisen naisen sängyllä makaamassa, kuin jossakin todella vanhassa kauhuelokuvassa, kivut ovat jo helvetillistä luokkaa, vaikken helvettiin uskokaan, vertauskuvana se on hyvä. Olenko se sitten minä? Minä, joka touhusin intoa puhkuen elämää… Koko ajan tekemässä, menemässä, ja mitä jos kroppani pikkuhiljaa hiipuu sairauteen, ja vuoden kuluttua käytän apuvälineitä, kun käsi ei toimi… olen sitäkin miettinyt, kun ranteiden särky rajoittaa jo jonkin verran kirjoittamista, kirjan/ lehden lukua… Mikä minustakin tulee?

No, nykyaikana monet sairauden pystytään melkeinpä, ellei parantamaan, niin ainakin lääkitsemään siten, että elämä voi jatkua melkeinpä normaalisti… Teen kaikkeni, että kehoni jaksaisi vielä kauan… En anna tämän vaikuttaa mieleeni, joka on erittäin elinkelpoinen ja erittäin elämää vastaanottava. Teen kaikkeni. Jopa minua jännittää huominen testi, ja sen tulos, jota ei tietenkään varmaankaan saa kahteen viikkoon!

Viettäkää mukava viikko, nauttikaa joka minuutista, ellei niistä, niin tunneista ja päivistä… Ne kiitää koko ajan….

Vitriinin metsästys

6.1.2007 21.27 | si27 | Yleistä, Elämää, Harrastukset, Koti, Matkalla, Rakkaus, Lapset, Parisuhde

On ollutkin monta päivää taukoa, kun en ole kirjoittelemaan tullut. Työt alkoivat ja oikein mukavaa on taas olla arjen tohinassa mukana. Päivässä on oma tuttu rytmi… Olen jopa erakoitumistani rikkonut. Kävin torstaina sitten kylässäkin serkkuni luona. Menin silleen kylään, että hän sai ensiksi lapsensa nukkumaan.

Oli erittäin mukava rupatella, vaikka aihe ei kylläkään ollut mukavasta päästä ollenkaan. Hän on juuri eronnut ja aihe on kuitenkin kipeä kaikin puolin. Juttelimme kauan ja hartaasti ja erittäin syvällisesti. Serkkuni on minua kaksi vuotta nuorempi ja pienenä olimme aina yhdessä. isämme ovat veljekset, ja he ovat aina myöskin olleet läheisiä, yhteisiä töitä tehneet. Isiemme äiti asui serkkuni perheen kanssa, rintamamiestalon yläkerrassa lähes kuolemaansa asti. Tämä mummu oli minulle erittäin rakas ihminen, ja olin kaiket lapsuuden kesät mummulla, ja sitten oli vielä mukava kun serkku asui siinä samassa talossa. Joten olimme todella läheiset.

On ollut aikoja, ettemme ole olleet kamalasti tekemisissä, mutta aina kun näemme, välimme ovat hyvät ja lämpimät. Nuoruusvuosina myös kannoimme suuria huolia toisistamme. Voisi sanoa, että olimme kuin sisaret. Vaikka kaikkia vuosia emme ole olleet tekemisissä paljoakaan, aina sama lämpö valtaa sydämeni, kun näemme.

Tuon torstai-illan jälkeen kun ajoin kotiin. Täytyy sanoa, että minunkin kyyninen sydämeni tuntui särkyvän, ja ajomatkalla kotiin oli lähellä etten purskahtanut itkuun. Serkkuni ero ei ollut kovinkaan helppo, eikä hänen elämänsä kuitenkaan muutenkaan ole helppoa. Hänellä on vieläkin suurempi huoli ja vastuu lapsistaan, mitä tavallisessa erossa on… Tuli niin paha olo, ja samalla kamala huoli ja vastuu… Haluaisin auttaa keinolla millä hyvänsä. Lupauduin ainakin lastenhoidolla auttaa, ellen muuten pysty…

Eilen ajattelimme lähteä hakemaan sitä vitriiniä, jonka olohuoneeseen ostin. Mutta siitä kehkeytyikin metsästys. Myy meni (onneksi) mummulle ja pojalle tuli kaveri. Samalla reissulla ajattelimme ensiksi viedä keskimmäinen kaverilleen yökylään. Aikamoinen reissuhan siitä sitten syntyikin… Veimme ensiksi tytön ja lähdimme sitten suuntaamaan henkilön luokse joka myi vitriiniä. Matkalla kun mieheni soitti, niin puhelu meni ihan jollekin muulle kuin piti. Numerotiedustelussa kerrottiin, että henkilön numero on salainen. No, siinä ei sitten ollut vaihtoehtoja kuin etsiä. Mutta emme löytäneet. Kahden tunnin hampaiden kiristelyn jälkeen suuntasimme kotiin. Kello oli jo 19.30, joten suunnittelemani Ikean reissukin meni sivusuun.

Uhkailin autossa, että kun kotiin pääsemme laitan sille henkilölle sellaisen sähköpostin, kun väärän puhelinnumeronkin antoi, ja saa luvan antaa sellaisen alennuksen meille, kun toisen kerran haemme sitä vitriiniä. Olimme kumpikin mieheni kanssa todella kiukkuisia, mutta kun emme ole sellaisia, jotka ottavat kamalaa pulttia mistään, niin kiroilimme hiljaa mielessämme moista tapahtumaa…

Tyhjän reissun jälkeen tulimme kotiin ja haimme pojat nakkikioskille syömään. Teki ihan hirveästi mieli ihan nakkiputkan ranskalaisia, ja pojille maistui myös. Nam. Harvoin kun syö, niin maistuu, mutta vain todella, todella harvoin. Lainasimme miehen kanssa sitten vielä leffan, joka oli ihme kyllä hyvä vaikkakin minä välistä vähän pilkeinkin. Pojat meni ajoissa nukkumaan, poika sanoi, ettei sitten vaan rytmi mene Ja me vietimme oikein mukavan illan kynttilän valossa (loput on salaisuutta).
No, sovimme että, tänään sitten uudestaan vitriinikaupoille. Myyjä ei kuitenkaan asu samalla paikkakunnalla, joten hieman sillä mielellä lähdimme, että kerta kaikkiaan, mitähän tästäkin nyt tulee. Lainasimme isältäni navigaattorin (enkä tiedä miten se kirjoitetaan) mutta kuitenkin sen laitteen, joka kertoo minin päin mennään.

Hyvin lähti matka käyntiin, vaikka kone kyllä aina kehotti mennä vähän eri reittiä mitä me suunniteltiin. Löysimme paikan, ostimme vitriinin. Myyjä oli erittäin mukava, enkä sanonut yhtään pahaa sanaa eilisestä, tosin sen sanoin, että kurja, että puhelin numero oli väärä, ja emme voineet siten soitella ja kysellä reittiä. Mutta, sellaista tämä elämä on, että aina ei mene nappiin, mutta pikkujuttu kuitenkin, loppujen lopuksi!

Ihanaa, enää tietsikkapöydän vaihto, niin olohuone on uusissa kuoseissa… Tosin ei täysin uutta, mutta kuitenkin, meidän perheelle uutta. Olen vähän sitä mieltä, jos tuotteen saa yksityiseltä henkilöltä puoleen hintaan, niin en kyllä maksa samasta tuotteesta kauppaan. Jotenka kierrätys on loistava tapa Harrastakaa sitä!!!

Myyjällä olisi ollut kaksi erittäin kaunista nojatuoliakin, mutta emme nyt ainakaan tällä reissulla niitä mukaamme ottaneet, mieli kyllä teki kovasti. Mies välillä pelkää tätä tapaani rakastua vanhaan tavaraan… Kuten, kiitos keskimmäiselle veljelleni, sain häneltä torstaina jo synttärilahjan… Tosin ruinasin sitä häneltä. 50-luvun radion. Kyllä, sellainen, mummunaikainen radio… Ihana! kiitos veljelleni!

Vitriini on nyt olohuoneessa, ja vallan loistava ostos! Kaunis, sellainen antiikkipetsattu kuusi. Oikein hyvä ostos. Vanhaa emme kierrättäneet, vaan sen aika päättyi tänään. Ei ollut kierrätettävässä kunnossa, sellainen 80-luvun melamiinihylly. Joka ei kauhean vahvarakenteinen edes ole.

Nyt pitää päästä sitten katsomaan uudet taulut olohuoneeseen. Tämä on hieman niin kuin kodin inventaariota. Sitä pitää ehdottomasti tehdä aika ajoin. Mummu toi Myyn kotiin ja kävimme tuossa saunassa, ja nyt muut syö juustoja, minä jo napsein annokseni Hyviä oli!

Mukavaa viikonloppua!

Arki alkoi

3.1.2007 22.29 | si27 | Yleistä, Elämää, Hyvinvointi, Koti, Lemmikit, Lapset

Niin se arki alkoi minullakin… ja koululaisilla myös. Mutta, kun on mukava työ, niin arkikin tuntuu todella mukavalta Ilolla otin pienet ihmiset taas luokseni päivää viettämään. Myy oli myös todella onnellinen.

Yö oli mieletön, kuvaakohan tuo sana sitä ollenkaan. Poikakin taitaa olla kuuhullu. Tosin itse olisin nukkunut ihan hyvin, mutta jäppinen. Hm.. Syytti että, tytöt häiriköivät, ja niinhän ne hieman tekikin. Keskimmäisellä oli kaverikin yötä, joten silloin aina hieman enemmin säpinää, kun pitää jutustella. Poika nukkui sitten yläkerran käytävällä kello kolmen jälkeen. Kävi silloin herättämässä minutkin, ei saa unta ja sitä rataa… Ihan kuin pikkulasten yöseikkailuja meillä viime yönä… Tuollaistako se voikin olla, ihan on unohtunut moinen.
No, aamulla puoli kahdeksalta herätin koko nelikon, ja voi sanoa, että hieman oli väsynyttä porukkaa. Tänä iltana kun saunoimme, menivätkin sitten kiltisti klo:21 nukkumaan. Ihanaa, tässä oltu rakkaani kanssa kahden jo tunnin verran.

Oli niin mukava olla ulkonakin taas kunnolla. Äitini ja lapset tulivat, ja siellä lasten kanssa ulkoiltiin tammikuussa ja lapset kurahousuissa, ja nurmi niin pehmeä ja vihreä :O oho… mitkä ilmat… uskomatonta. Lapsilla kyllä tekemistä, kun niitä on enemmin kuin yksi, yksin ei oikein tuolla kelillä meinaa lapsikaan keksiä aina puuhasteltavaa…
No, siinä ulkoillessa käänsin kukkapenkin nurin niskoin (kukkapenkkiä kaivaa tammikuussa ) aika hyvin… Kaivoin vain siis sen verran, että löysin niitä muurahaisia. Ensiksi ei meinannut löytyä, mutta sitten tärppäsi ja unisia muurahaisia valtava kasa löytyikin. Sain muutaman munan mutta murkkuja tuli nyt ainakin 30 kipaletta lisää… Kohmeisina kömpivät uuteen kotiinsa, ja hyvin tyytyväisinä vanhat ottivat vastaan, vauvala täyttyi oitis uusista asukeista. Odotan niitä murkkuvauvoja jo kovasti syntyviksi.
Ovat selvästi torkkuisia myös vanhatkin, talvi se niillä kuitenkin taitaa olla, vaikka tässä me muut sitä epäillään kovasti. Eli murkkulandiassa on aikamoinen vipellys nyt

Huomenna teen sitten sen poikkeuksen, menen jopa kyläilemään serkkuni luokse. Hieman jutustelemaan pitkästä aikaa… Ja perjantaina saan vihdoin uuden vitriinin olohuoneeseen. Ihanaa!!! Olen niin happy , kun tuon vanhan romun saa viedä vaikka roviolle. Olen taas hullun raivolla lukenut sisustuslehtiä, etsien kevääksi uusia verhoja ja mattoja. Keittiöön on jo idea, mutta muuten en ole vielä kevät lookkia löytänyt. Mutta lauantai meneekin sitten sisutellessa olohuonetta, miten mahdottoman kiva juttu. Rakastan niin sitä touhua!

Ken on kaunis?

2.1.2007 22.52 | si27 | Yleistä, Elämää, Hyvinvointi, Kauneus ja muoti, Vauvat, Lapset

Vapaapäivä!!! hih, hih… No huomenna arki alkakoon. Hyvää tekee rytmittäytyä. Oikein hyvää! Myy on jo kurkkua myöden täynnä lorvailua. Odottaa jo kavereitaan. Tänään hoidimme kaiken maailman asioita aamupäivän Myyn kanssa, kun isot halusivat jäädä kotiin.

Menimme keskustaan autolla, mutta kävelimme koko kyläpahaisen ympäriinsä, jotta raikasta sadeilmaa saisimme kitusiin. Tympii tuo sade, lapsiraukoillakaan ei ulkona mitään tekemistä. Tai, no kyllähän lapset kuravesillä tykkää lotrata, mutta, tammikuussa kurahousut jalassa… Ei naurata… Kävimme apteekissa ostamassa sidetarpeita Myyn käteen ja kävimme Tiimarin alessa josta Myy lähinnä teki ostoja. Päiväkirjan, kynän, terottimen ja kumin osti. Kovasti jo odottaa eskarin alkamista… Ja vastahan se sitten syksyllä alkaa. Josko sitä varten moisia osteli Kävimme varaamassa minulle sen labra-ajan, ja maanantaina sitten tältä typyltä otetaan erilaisia kokeita, mm. reumakoe, kalsium yms… että semmosta. Olisimme Myyn kätöstä näyttäneet terveyskeskuksessa, mutta polilla istui n. 10 eläkeikäistä ihmistä, joten jatkan kotihoitoa muutaman päivän, ja katsotaan tilannetta sitten. Omasta sormestani lähti vasta tänään se tikku. Oli n. 1cm pitkä, millin levyinen… Oli ollut kynnen yläpuolella, joten kesti näin kauan tulla sieltä pois. Se mäti välillä, joten työnteli sitä tikkua sieltä pois sillä tavalla.
Poika on valitellut tylsää päivää ja tehnyt lähes koko päivän läksyjä. Kyllä, läksyjä! Huomenna se koulu sitten alkaakin. Keskimmäinen oli kaverillaan koko päivän, ja nyt kaveri tuli sitten meille yöksi ja menevät sitten tästä kouluun. Vielä valvoilevat siellä. Kaikki kun neljä samassa huoneessa, ja Myy terrorisoi siellä hieman, ettei kukaan saa unta. vaikka neiti kyllä simahtaa 5 minuutissa kunhan vaan rauhoittuu.

Iltaa tuli istumaan anoppi perheineen ja veljeni avovaimo Kullanmurun kanssa… Kullanmuru oli ollut katsomassa eilen syntynyttä uutta serkkuvauvaa, ja minäkin sain tiirailla valokuvia tästä uudesta ihmeestä… Oi, oi, miten kaunis ja suloinen neiti sinne onkaan tullut… Alkaa vauvakuume iskemään… Olen hieman oireita huomannut tuossa menneenä syksynä mutta tuo mies ei lämpene…

Katselimme siinä Hurjaa Muodonmuutosta… Kovin ihmettelen näitä ihmisiä, miten he tohtivat muuttaa ulkonäköön niin suuresti. Tänäisessäkin jaksossa vain 21 vuotias nainen, ja niin hirveät muutokset, että hänen lapsensa käänsi päätänsä, kun äiti häntä halasi… Eihän lapsi tuntenut äitiään… Voi sentään. Jos tuossa iässä jo tarvitsee kaunesleikkauksia, rasvaimuja yms… Niin sanonpa, että olen hyvin säilynyt melkein 36 vuotias nainen… hih, hih, tosikot älkää vaivautuko!!!

Mutta, oikeasti kummastelen, ihmettelen ja olen jopa huolestunut, miten lapsetkin kohta suhtautuvat ulkonäköön… Kauneus, mitä sekin sitten on? Kun itse näen jostakin kumman syystä kaiken niin kauniina… Mieheni välillä ihmettelee, kun sanon, ”Olipa kaunis ihminen” Että miten niin? Tavallinen, tai jopa ruma… Mutta minulla on luultavasti kyky katsoa sisimpään saakka. Jostakin syystä en ole tavannut rumaa ihmistä… En ole… Kyllä noista muutos ohjelman ihmisistäkin saisi pienellä meikilläkin, hiusten muotoilulla, pelkillä vaatteillakin monista ihan mukiin meneviä kaunottaria vähemmälläkin vaivalla, kuin että koko ihminen uusiksi! Halusitko sinä mennä sellaiseen? Jos, mikä on se kohta, jonka varmasti korajuttaisit? Olisitko sitten enää juuri sinä… Sinä, joksi sinä synnyit???
Tiedättekö, olen varmasti itserakas, mutta minä en korjauttaisi itsestäni mitään… En! Minulla on hieman juutalaismainen kyömynenä (ei siis lainkaan söpöä pikku nenua) nenän kanssa on vaikea juoda shampanjalasista, jooga-asennot jotkut ovat hankalia. Mahakin hieman löllöttää (mutta ei olenkaan pahasti, eikä edes kolmen lapsen jälkeen raskausarpia, ja mitä väliä vaikka olisikin) Vaikka sääreni ovat suht hoikat ja hyvin pitkät, ne ovat hieman länkisääret, mutta ehei, en antaisi edes niitä suoristaa… Silmäni, no eivät ne ole mitkään suuret ja ihmeelliset kauriinsilmät, tavalliset siniset silmät, joilla näkee hyvin… Suu…tavallista luokkaa, mutta kelpaa kyllä… hampaat!!! Haha haa… Nepä ovatkin tosi valkoiset, suht suora rivistökin, mutta minkäs takia ravaan alvariinsa hammaslääkärillä? Eivät ne ole kestävää luokkaa…

Peppu… Eräs opiskelu kaveri kerran käveli perässäni ja sanoi ”Jestas, Mamilla on hyvä perse, sopivan kokoinen, tiukka, piukka, hyvä muoto” OHO! Hän oli nainen joka niin sanoi. Meinasin lentää sille ”ihanalle perseelleni!!!” Ei ole kukaan kehunnut… Ja hyvin tavallinen tuo on, ei ole Jennifer Lopez tyylistä pyllyä minulla. Kiinteä, mistä hän sen sanan sai, enhän edes urheile… Tissit… juu, ihan sopivat. Näppärät, kelpaa kyllä!!! Pienethän ne on, mutta isothan ottaisi kovasti selkään
Jestas, en menisi muuttamaan itsestäni mitään… Tai ehkä hullun luonteeni… No, en kyllä sitäkään, joudutte kärsimään siitäkin. Olen sopiva itselleni, ja se saa sitten kelvata muillekin… Kohtahan alkaa taas missikisatkin, ja taitaahan siellä telkussa jo olla tarjolla niitä mallejakin… Voi, nuoria tyttöjä, ja pitäisi sitten olla semmoinen ja tämmöinen! Kuka sitten on kaunis? Niinpä, se on katsojan silmissä se. Onneksi minulla on siinä suhteessa ne vaaleanpunaiset lasit silmillä, vaikka muissa asioissa olen tiukka ja piukka!

Kiva päivä

1.1.2007 21.50 | si27 | Yleistä, Elämää, Koti, Lemmikit, Vauvat, Lapset, Remontointi

Hassua, että joskus iloisen mielen saa hyvin pienistä asioista… Yksi pieni lenkki sateisessa talvessa… Todella outo talvi, kun vettä sataa oikein kaatamalla. Mietin tuossa että luonto, lähinnä ajattelin kukkapenkkejä, että ovat mukavan muheita. Taidan mennä huomenna muurahaisia pyydystelemään lisää.
Niille kuuluu loistavaa… pienen pienet munat ovat kehittyneet isommiksi, ja niitä vahditaan ja haudotaan tarkoin. Vain yön tunteina lähdetään sieltä reissulle, katsastamaan ylämaailmaa ja jopa koloja kaivelemaan… Mutta, huomenna haen niitä lisää. Sopiva päivä. Kuulin, etteivät hoitalapset vielä tule, ja ohjaajan kanssa sitten sovimme, että pidän ylityövapaan Kivaa!

Kävin illan suussa kävelyllä, vein eilisen elokuvan R-kioskille ja tapasinpa matkalla anopin, jonka kanssa muutaman sanan vaihdettiin. Ja kun kävelin linja-autoaseman ohi, siinä istuskeli tummaihoinen nuori mies, jonka tunsinkin. Hän reippaasti moikkasi, ja päätin jäädä muutaman sanan vaihtamaan… Taas kerran tuntee itsensä vanhaksi. Hän oli nimittäin lastenhoitourani (urani) alkuajan ensimmäisiä ns. hoitolapsia. No, päiväkotiajalta. Vuosi on siispä ollut 1990… hm… hän oli silloin 5vuotias… Juteltiin muutama aika siinä, hän kertoi, että opiskelee pääkaupungilla ja on menossa siis kouluun… Voi sitä aikaa… Itse olin silloin hänen ikäisensä…

Kotiin tultuani tuli tekstiviesti, että taitaa tämän pitäjän vuoden ensimmäinen vauva olla nyt syntynyt. Veljeni avovaimon sisko pyöräyttänyt 4kg tytön tyllerön… Nuori äiti, 21 vuotta taitaa olla nyt ja kolmas lapsi oli tänään syntynyt tyttönen… Vanhimmat ovat 5v ja 3v… Nostan hattua tälle nuorelle äidille. Hän on teiniäitinä aloittanut, ja nyt tässä iässä on kolmen alle kouluikäisen äiti… Todella hienoa!!! Onnittelut sinne päin!

Vauvat ovat niin ihania… Täytyy yrittää pummata sitten katsomaan, kun kotiutuvat. Aina on niin ihana nähdä pieni vauva, niin ihmeellinen olento, herttainen, viaton ja aina ovatkin niin kauniita ja vieläpä hyvältä tuoksuviakin

Lapsillani on hieman nyt rytmi sekaisin, kohta saavat mennäkin nukkumaan, vaikka poika kotiuduttuaan vähän änkkäsi muuta, mutta saa luvan taas kodin rytmiin mukautua, varsinkin kun ylihuomenna taas alkaa koulu ja Myyllä kerho. Mutta huominen vielä huilitaan. Mies joutunee jo huomenna töihin. Tänään hän on ahertanut taas vintin kimpussa. Kävin jopa minäkin hieman siivoiluavussa siellä. Selkä se heti irvaili siellä, mutta R-kiska kävelyreissu helpotti hieman oloa.

Nyt pirpanat nukkumaan! Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

01.01.2007

1.1.2007 11.30 | si27 | Yleistä, Elämää, Lapset

Pyjama päällä vielä tässä oleilen. Heräsinkin vasta ihan äskettäin ja kohta pitäisi mennä laittelemaan brunssia. Eihän sitä voi aamupalaksi sanoa, jos tähän aikaan syö… Luulisi puheistani, että olen juhlinnut olan takaa, mutta enhän minä.

Päivä meni ihan tuiki tavallisissa merkeissä, pyykkejä, imurointia ja sen sellaista, mies pesi automme, ja kylläpä nyt kiiltelevät. Söimme siinä iltapäivällä perinteiset nakki, lihapulla, perunasalaatti aterian ja kävimme lainaamassa koko perheen elokuvan. Poika kun oli enollaan taas viettämässä uutta vuotta, niin tytöt sitten valitsivat elokuvan, mutta minullapa kävi jälleen niin, että nukahdin loppusuoralla. No, oli se kuulemma hyvä ollut.

Me miehen kanssa katselimme telkkaria siinä illan mittaan ja tytöt leikkivät ja touhuilivat omiaan. Esiintyivät välillä meille soittaen joululahjaksi saamilla uruilla siten että isompi soitti ja pienempi lauloi. Hienoa oli esiintyminen

Ennen puolta yötä me sonnustauduttiin jo pyjamiin, minä kun en ulos ole uusina vuosina nenääni enää vuosiin laittanut. Ei vain ole innostunut ulkona jökötys. Raketit kun ei sitten yhtään kiinnosta siinä mielessä, että ulkona niitä katselisin. Sisällä olen istunut jo vuosia katselemassa. Näkyvät hyvin sisältäkin.
Tytöt ja mies sitten menivät pihalle, paukuttelivat siellä ja tytöt sädetikkuja siinä polttelivat. Myy oli hieman varovainen palovammansa takia, joka on yhä kääreessä, ja siteen vaihto joka päivä. Hienosti kyllä on parantunut.

Minä siellä sitten katselin… Puolilta öin oli hienoja raketteja ilmassa, todella erilaisia mitä muina vuosina… Tytöt olivat suurimman pommituksen verannalla ja pitelivät korvistaan. Kun suurin räiske oli ohi, hivuttautuivat takaisin ulos. Pelästyivät kamalasti kun yksi raketti, jota mieheni oli sytyttämässä, ei lähtenytkään taivaalle, vaan pamahti siinä maassa. Oli kyllä onni onnettomuudessa, että ehti kääntää raketille selkänsä. Korvissa oli kuulemma soinut. Silloin mietin, että tavaton sentään, poika on siellä mummulla enonsa kanssa, ja olihan hänellä niitä joitakin paukkuja mukanaan. Vaikka itsekin vastustan niitä aika tavalla, tuon ikäisille ne vaan ovat niin tärkeitä… me kyllä ollaan pidetty semmoiset puhuttelut suojalaseista, turvallisuudesta, ym… Toivon mukaan on oikeasti ymmärtänyt sen.

Tytöt ja mies olivat siellä pihalla sitten puoli yhteen, katselin aikani ikkunasta ja aloin joogailemaan. Ihana hiljaisuus ja tilaisuus joogata kerrankin. Säryt ovat olleet kyllä niin helvetilliset, että oli kyllä paikallaan. Toissa yönä luulin jo, etten enää kävele. Heräsin niin koviin särkyihin yöllä, että jalat eivät lainkaan toiminneet ja oksetti kamalasti. En tiedä kyllä mikä ihme minulla silloin oli…

Viime yö oli erittäin kamala. Myy heräili vähän väliä… Varmasti se räiske ja sitten vielä se yksi raketti, joka ei lähtenytkään ilmaan, vaikutti. Mieheni sanoi, että kun oli vienyt tytöt nukkumaan, miettivät kovasti tapahtumaa… Joten varmasti meni Myyn uniin…

Eli hyvin tavallisin merkein alkoi vuosi 2007! Keskimmäinen vieläkin pehkuissa, on aika poikki Myyn valvoilusta. Huomenna sitten arki alkaa, tämän pitkän loman jälkeen!!!